viherpiiperö

Niin… Mitä on vapaa-aika? Nyt kahden vuoden opiskelujen jälkeen on alkanut haitata se, miten paljon aikaa menee opiskeluun ja tekemättömien tehtävien valmisteluun. Jatkuvasti mieltä painaa se, että aikaa pitäisi löytyä tehtäville, ja joku tehtävä on koko ajan mielessä ja työn alla.

Pystyn arkipäivisin käyttää tehokkaasti noin 5 tuntia opiskeluun, mikä on ruhtinaallisen paljon verrattuna moniin töissä käyviin opiskelukavereihini. Aloitan opiskelut kuuden jälkeen ja työskentelen puoli kahdeksaan, jolloin herätän lapset. Viimeisin lapsista lähtee kouluun puoli kymmeneltä, jonka jälkeen pääsen kunnolla opiskelemaan. (Tai oikeastaanhan siinä vaiheessa käyn juottamassa ja tarkistamassa kanit, johon yllättäen menee joka päivä melkein tunti. Sitten alkaa häiritä viilenevä talo, ja lähden hakemaan puita, jotta voin lämmittää hellaa tai uunia. Pyykkikoneenkin voisi laittaa pyörimään.) 2-3 tuntia on siis päivällä aikaa opiskella, kunnes lähden koulusta tulevia tyttäriäni vastaan ja vietän iltapäivän heidän kanssaan samalla kotitöitä tehden.

Pahimpien paineiden alla käytän tehtäviin aikaa illastakin, mutta vain harvoin. Illat on pyhitetty perheelle ja lasten harrastuksille. Lasten mentyä nukkumaan (nuorimmat nukahtavat jo kasilta ja vanhimmat vasta yhdentoista jälkeen) teen tehtäviä niin pitkään kun pysyn hereillä. Nyt marraskuussa on hereillä pysyminen tehnyt todella tiukkaa! Tuntuu, että voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Ihan koko ajan väsyttää ja nukuttaa. Viikonloppuisin otan rennommin, enkä tee mitään koulujuttuja, jos ei ole ihan pakko.

Vaikka opiskelusta välillä saa mukavia mielialoja, on nyt kahden vuoden jälkeen alkanut enempi harmittaa se, mitä menetän, kun opiskelen. Olisi ihana lukea romaaneja, katsoa elokuvia, lenkkeillä, hiihtää, maalata, piirrellä, siivota kaappeja, käydä tavaroita läpi ja putsata kaikki paikat, hankkia koira, siistiä piha, maalata talo, tehdä vähän muutoksia kotiin, leipoa, sisustaa ja kulkea luonnossa ja mökillä kaikessa rauhassa. Lapsille ja puolisollekin haluaisin olla enemmän läsnä, vaikka tämä järjestely antaakin perheelle ihan mukavasti aikaa.

Tuntuu, että olen kireä kuin viulunkieli! Eli eiköhän se viittaa melkoiseen stressitilaan..? Enkä kyllä yhtään ihmettele, koska en ole ollut kunnolla lomalla sen jälkeen, kun koulun ovesta kävelin ensimmäistä kertaa sisään. Ensimmäisenä vuonna kävin töissä opiskelujen ohella. Kesät ovat menneet harjoittelussa tai kasvukauden seurantatehtäviä tehden. Lenkilläkään ei voinut käydä ilman, että tutki tienpenkkoja ja etsi kasveja kasvioon. Joululomaa ei ole, koska kurssit jatkuvat tammikuun puolelle, eli tenttejä ja tehtävien palautuspäiviä on ja on ollut heti joulun jälkeen. Voisiko koulusta jäädä sairaslomalle? Tokikaan en mieti koulutehtäviä ihan koko ajan, eli osaan kyllä niistä irrottautuakin, mutta tuntuu, etten saa annettua itselleni vapautta käyttää aikaani johonkin sellaiseen, johon saattaisin uppoutua liikaa (kuten piirtäminen tai maalaaminen). Musiikkiharrastus on tällä hetkellä ainoa oma juttuni, johon käytän aikaani tehtävien vastapainona.

Eli mikä on kirjoitukseni lopputulos? Väsynyt, uupunut, stressaantunut, ahdistunut, harmistunut, kireä ja syyllisyyttä tunteva suurperheen äiti.

Opiskelu kannattaa aina!

Agrologiopinnot ovat mukavan erilaisia verrattuna esimerkiksi lukioon. Kaikki oppiaineet tuntuvat hyödyllisiltä ja tarpeellisilta, ja liittyvät aina jollain tavalla maatalouteen.

Tänä syksynä meillä on menossa sellaiset kurssit kuin maatilayrityksen verotus (maatalous-, metsä- ja yritysverotus), tuotannon seuranta ja laadunhallinta, tilastollinen päättely, projektitoiminnan perusteet ja projektityöskentely, markkinointi ruokaketjussa, maatilan energiatekniikan perusteet sekä kasvinviljelyn teknologia. Lisäksi otin valinnaisina opintoina kotieläinten jalostus -kurssin ja suoritin K-ketjun mestarimyyjä -koulutuksen.

Ensimmäisenä vuonna opiskeltiin yhteisiä perusopintoja, joihin kuuluivat mm. kielet ja luonnontieteet. Ensimmäisenä ja toisena vuonna käytiin näitä yhteisiä ammattiopintoja, joihin kuuluvat nämäkin, joita nyt opiskelen, ja lisäksi kasvi- ja kotieläintuotannon perusteita sekä liiketoimintaa ja teknologiaa.

Kansainvälistä väriä opintoihini hain ensimmäisen vuoden syksyllä, kun osallistuin kahden viikon Global Study Programme -intensiivikurssille Seinäjoen kampuksella parantaakseni omaa englannin kielen taitoani. Kurssille osallistui 6 suomalaista ja noin 15 japanilaista opiskelijaa (Chiban yliopistosta).  Kielitaitoni ja rohkeus käyttää englantia paranivat kurssin aikana mukavasti. Kaksi japanilaista opiskelijaa myös viettivät yhden viikonlopun perheessämme, jolloin myös perheeni pääsi tutustumaan vieraaseen kulttuuriin ja vierasmaalaisiin ihmisiin. Tämä kurssi oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka olinkin hetken kauhusta kankea, kun tajusin, minne olin taas itseni mennyt tuppaamaan.

Opintoni ovat nyt siinä vaiheessa, että perus- ja yhteiset opinnot alkavat olla suoritettuina, ja pitäisi suunnata kohti suuntautumisopintoja. Koulussamme meillä on vaihtoehtoina maatalousyrityksen liiketoiminta, maatalousyrityksen tuotantoprosessit ja elintarviketuotantoprosessit. Näistä kaksi ensimmäistä toteutetaan Ilmajoen kampuksella ja viimeisin Seinäjoen Framilla. Ilmajoen kampuksen vaihtoehdot alkavatkin yllätyksekseni vuorovuosina, ja ensi vuonna pääpaino on minun epäonnekseni liiketoiminnalla, joka ei ole suurin kiinnostuksen kohteeni (kävin toteamassa tämä istumalla neljä tuntia liiketalouden syventävillä tunneilla). Liiketalouden tunnit ja kurssit järjestyvät sujuvasti niin, että ne opinnot voi saada vuoden sisällä suoritetuiksi, kun nuo kaksi muuta järjestyvät vasta kahden-kolmen vuoden aikana.

Koska liiketalous ei vain ole se minun vahvuuteni ja intohimoni, jäävät vaihtoehdoikseni nuo kaksi, eli maatalousyrityksen tuotantoprosessit ja elintarviketuotantoprosessit. Kumpikaan näistä ei järjesty minun kannaltani jouhevasti, vaan toteuttamiskäytännöt vaativat melkoista paneutumista aikatauluihin. Hereillä on oltava, jos meinaa saada riittävästi kursseja syventäviin opintoihin. Ajattelin itse ottaa näistä kummastakin vaihtoehdosta niitä kursseja, jotka minua eniten kiinnostavat, ja jotka saan järjestymään mieluiten ennen joulua 2017. Saa nähdä, miten monta kertaa meinaa vielä hermot mennä vuoden aikana tuohon aikataulusäätämiseen. Ajomatkaakin tulee n. 210 km suuntaansa, joten jatkuva kulkeminen ei myöskään hirveästi houkuttele. Sekin voi harmittaa, jos en pystykään käydä juuri niitä kursseja, mitkä minua erityisesti kiinnostaisivat (eli käytännössä silloin, jos ne toteutetaan vasta loppuvuodesta 2018 tai vuonna 2019).

Ryhmämme yhteisiä opintoja venytettiin n. 18 opintopisteen verran ensi kevääseen, kun ne alunperin piti olla nyt jouluna suoritettu. Tämä on tuonut lisäharmia ryhmämme opiskelijoille, koska kevätlukukausi tulee vetämään meidät nyt turhankin tiukille. Voi olla, että ne matot rullautuvat vielä itse kullakin.

Mutta jos jotain positiivistakin tässä kaikessa ahdistuksessani on, niin se, että meillä on ylipäänsä vaihtoehtona nuo elintarviketuotantoprosessit. Tämä vaihtoehto tuli agrologiopiskelijoille vasta lähivuosina, ja aionkin nyt suorittaa näitä kursseja niin paljon kuin mahdollista. Tuntuu hyvältä lähteä näitä opiskelemaan, sillä minulle on tutumpaa toimia jatkojalostettujen ja prosessoitujen elintarvikkeiden kanssa kuin ihan siellä alkutuotannossa. Uskon ja toivon, että tämä suuntautumisvaihtoehto tulee vielä avaamaan monia uusia ja mielekkäitä ovia minullekin, kunhan vain saan riittävästi näitä kursseja mahdutettua kalenteriini.

 

Se, että olen nyt opiskelemassa, ei ole mikään itsestäänselvyys. Joitakin vuosia elin jopa luulossa, etten koskaan tulekaan opiskelemaan mitään ”korkeampaa”. Yläasteen jälkeen kävin lukion, jonka aikana rakastuin niin palavasti, että kaikki muu sai jäädä toiseksi. Minut oli kasvatettu valtavirrasta poikkeavaan naisen rooliin. Uskoin lähes sokeasti, etten voi juurikaan vaikuttaa elämäni kulkuun, vaan se otetaan vastaan, mitä annetaan.

Sen seurauksena saimme mieheni kanssa kymmenen vuoden sisällä kuusi ihanaa lasta, ja jätin kaiken muun taka-alalle, tai ainakin yritin, sillä koko tuon ajan takaraivossani tykytti välillä hiljaa ja välillä huutaen halu kehittää itseäni ja opiskella lisää. Opiskelin keskimmäisten lasteni raskauksien ja imetysten aikana monimuoto-opiskellen puutarhuriksi, ja se oli todellinen henkireikä minulle. Nuorimman lapsemme ollessa vuoden, päätin uskaltaa kokeilla, kantavatko omat siipeni minua enää minnekään. Hain mieheni kannustamana Ilmajoelle agrologin monimuoto-opintoihin, ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään.

Perhetilannettani ajatellen Ilmajoen opiskelujärjestelyt sopivat minulle mainiosti. Neljä vanhinta lastamme ovat alakoulussa, ja nuorimmat perhepäivähoidossa. Noin joka kolmas viikko on koulun lähiviikko, jolloin lähden reissuun ja yövyn koululla. Lapsistani huolehtii sillä aikaa heidän mainio isänsä (johon muuten vieläkin olen palavasti rakastunut), ja minä saan nauttia muutama päivä omasta ajasta.

Maatalousalalle minut ajoi kiinnostus kasveihin, viljelyyn ja eläimiin. Lapsuuskotini oli viljanviljelytila, josta innostukseni voi osittain kummuta. Muutettuani mieheni kanssa maalle omakotitaloon, aloin harrastella monenlaista. Kasvatan kukkia ja vaihtelevalla innolla vihanneksia, pidin vuosikausia kotitarvekanalaa (ja aion taas joskus tulevaisuudessakin pitää), olen omistanut erilaisia lemmikkejä vaihtelevia määriä (paitsi koiraa), kasvatin jossain vaiheessa käsityöpajua pienellä alalla, ja tällä hetkellä innostukseni painottuu kaninlihantuotantoon ja kanien kasvattamiseen. Meillä ei ole maatilaa, joten en voi hetken mielijohteesta tilata hiehoja tontille, mutta haaveilen pääseväni maatalousalan töihin, kunhan jaksan uurastaa opintoni päätökseen. Tällä hetkellä opiskelu väsyttää, mutta niin se tuntuu onneksi väsyttävän monia muitakin ryhmäläisiäni. Eiköhän tästä vielä ponnistella niin, että voi jonain päivänä itseensä tyytyväisenä ja monta rimaa ylittäneenä kävellä koulun portista ulos kohti uusia tuulia.

Muistan agrologiopintojeni ensimmäisen koulupäivän, kun meille uusille opiskelijoille luotiin mielikuva, että rästiin jäävät tehtävät ovat kuin rullautuva matto. Mitä enemmän tehtäviä kasaantuu, sitä isompi on mattorulla, ja sitä helpommin siihen kompastuu. Joskus matto voi olla niin rullalla, että siitä ei huonojalkainen pääse enää ylitse. Olen kohta kaksi vuotta opiskellut, ja koko matkan yrittänyt pitää huolen siitä, että matto suoristuu välillä kokonaan. Sitten ei niin haittaa, vaikka mattoon vähän ruttuja tuleekin.

Sen oja etenee, jonka lapio heiluu. Tämä on opintojeni motto. Vaikka välillä ei saisi mitään aikaiseksi, on tärkeää pitää se lapio liikkeessä – edes aavistuksen. Jonain päivänä riittää, että sitä tekee vain ajatustasolla. Toisena päivänä jaksaa taas enemmän huhkia, ja ehkä kirjoittaakin vähän.

Nyt olen opinnoissani jo yli puolen välin. Matto on suora ja lapio heiluu, mutta silti joskus pelottaa, etten tästä selviäkään. Päivä kerrallaan ja kurssi kerrallaan tässä mennään eteenpäin. Unelmat antavat siivet, joilla lennän eteenpäin.